Seurakuntavaalit ovat tulossa. Olen lupautunut lähtemään ehdokkaaksi.
Monet sanovat, että minä en ole yhtään uskovaisen oloinen, eivätkä kaikki teotkaan ole olleet uskovaiselle sopivia tässä elämässä.
Uskohan on jokaisen ihmisen oma asia. Ihmiset uskovat erilailla. Me myös uskomme erilaisiin asioihin sekä kuulumme eri uskontokuntiin.
Kenenkään uskoa ei voi, eikä saa vähätellä. Jokaisen usko on oma. Jokaisen omaa tapaa uskoa pitää kunnioittaa. On tärkeää, että ihminen saa uskoa, löytää lohdun ja avun Jumalasta, raamatusta tai seurakunnastaan.
Minähän tulin uskoon, heikoimmalla hetkellä elämässäni. Monta raskasta asiaa kaatui nuoren 20- vuotiaan Mian niskaan. Olin rikki. Yhtenä epätoivoisena päivänä otin raamatun käteen ja avasin sen. Aukeamalla luki, "Kaikella on aikansa" Jatkoin lukemista ja ymmärsin, kaikella on aikansa ja näilläkin asioilla on aikansa, ja tämä pahaolo joskus loppuu.
Oman mummuni kanssa luimme raamattua, tai minä luin ja hän kuunteli. Se oli meidän yhteinen juttu. Vaari kuunteli kanssa, mutta ei ollut niin ahkera keskustelemaan. Tosin vaarilla oli tuttu Jehovantodistaja mies, joka kävi kuukausittain juttelemassa vuosi kaudet. Jopa Vaarin hautajaisiin hän tuli.
Tämähän nyt kuulostaa kliseiseltä, moni ajattelee. Mutta tämä on totuus. Monta vuotta luin raamattua paljon. Olen lukenut raamatun kannesta kanteen. :)
Monet tulevat uskoon vankilassa ja heikoilla hetkillään. Jotkut syntyvät perheisiin, joissa uskonto on joka arkipäivässä läsnä. Käydään kirkossa ja seuroissa sekä luetaan yhdessä raamattua.
Jumala, rukous, usko, toivo, armo, pyhähenki. Ne ovat minulle tärkeitä, heikoilla hetkillä, raamatun edelleen otan esiin ja luen raamatusta itselleni tärkeitä asioita. Lukisin enemmänkin, mutta aika ei riitä. Uskoani en osaa selittää, jokaisella meillä on oma tapamme uskoa.
Olen halunnut opettaa lapsilleni, että aina voi turvautua Jumalaan. Lapset ovat käyneet seurakunnan kerhon ja saaneet sieltä paljon.
Oman lapsen kuolema, kyllä horjutti uskoani. Ensimmäisinä kuukausina en pystynyt avaamaan raamattua. Sillä hetkellä, kun epäiltiin vauvan kuolleen vatsaan, laitoin kädet ristiin ja pyysin, että "Rakas Jumala, Älä anna tämän vauvan olla kuollut"? Vauva oli kuollut, olin 36 viikolla raskaana.
Siitä alkoi kriisi ja ahdistus. Ennen vauvan siunaustilaisuutta, meitä minua ja miestäni pyydettiin vielä katsomaan vauvaa. Arkku avattiin ja pieni poika siellä nukkui. Silloin ymmärsin, että tuossa on vauva fyysisesti, mutta hän, joka vatsassani potki ja pyöri, hän oli jo mennyt. Sain rauhan, en itkenyt siunaustilaisuudessa kyyneltäkään. Siunaustilaisuuden jälkeen, otin arkun syliini autoon ja veimme sen kappeliin. Uskoni horjui kriisin keskellä, mutta myös vahvistui.
Nyt sitten asiaan, jossa joudun usein ajatuksiani puolustamaan. Olen aina heikompi ja huonompi osapuoli, kun puhun kirkosta ja siellä naimisiin menevistä henkilöistä. Minä, en sano. että joku on asiassa väärässä, vaan sanon, että en ajattele samallalailla.
Oma ajatukseni on se, minkä olen raamatusta lukenut ja oppinut. Olen jokatapauksessa sitä mieltä, että ihmisen arvo ei ole sukupuoleen tai seksualisuuteen sidottua tai niistä riippuvaa. Uskon rakkauteen ja siihen,että ihmisen löydettyä oman rakkautensa ja elämänkumppaninsa, minulle on aivan sama ovatko he erisukupuolta vai samaa, pääasia, että rakkautta on ja ihmiset löytävät elämäänsä kumppanin.
On toisaalta kurjaa, että minut laitetaan vastakkain niiden kanssa, jotka ajattelevat, että kirkossa pitää kaikkien saada mennä naimisiin. Yksi asia, vain yksi asia tekee minusta joustamattoman ja muka tuomitsevan ajatellessani asioista toisin. En mielipidettäni pyörrä, ainakaan vielä.
Minä olen sitämieltä, että tasa-arvo, vanhempien oikeudet, laillinen avioliitto, adoptio ja vanhempien periminen kuuluu jokaiselle, eikä näitä voi mitenkään sivuuttaa.
Edellisissä seurakuntavaaleissa sain mukavasti ääniä ja olen varalla lapsi ja nuorisotyön johtokuntaan. Olen kokouksiin päässyt ja kokenut työn mieleiseksi sekä tärkeäksi seurakunnassa lasten ja nuorten hyväksi. Edellen toivon, että vaalien myötä saisin paikan vaikuttaa seurakunnassa.
Olen ehdolla Seurakuntademareiden listalla. Sosialidemokraattien vaaliohjelmassa kerrotaan, että toimimme sen kirkon puolesta, jossa:
Ketään ei jätetä yksin
Kaikista pidetään huolta
Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia
Koen myös tärkeäksi, että toimitaan paikallisesti, kannetaan kansainvälistä vastuuta ja toimitaan vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa.
Kirkon Diakoniatyö tekee erittäin arvokasta työtä, auttaa ja kohtaa ihmisiä, joita muu apu ei aina tavoita.
Kuntien ja seurakuntien yhteinen työ koulujen, päiväkotien ja kerhojen kanssa, on taattava ja turvattava sekä sitä on aina mahdollisuus myös kehittää.
Tässä minun vaalipuheeni. Jos koet, että minulle voi antaa seurakunnassa vastuuta, minua voit äänestää 18.11.2018
Monet sanovat, että minä en ole yhtään uskovaisen oloinen, eivätkä kaikki teotkaan ole olleet uskovaiselle sopivia tässä elämässä.
Uskohan on jokaisen ihmisen oma asia. Ihmiset uskovat erilailla. Me myös uskomme erilaisiin asioihin sekä kuulumme eri uskontokuntiin.
Kenenkään uskoa ei voi, eikä saa vähätellä. Jokaisen usko on oma. Jokaisen omaa tapaa uskoa pitää kunnioittaa. On tärkeää, että ihminen saa uskoa, löytää lohdun ja avun Jumalasta, raamatusta tai seurakunnastaan.
Minähän tulin uskoon, heikoimmalla hetkellä elämässäni. Monta raskasta asiaa kaatui nuoren 20- vuotiaan Mian niskaan. Olin rikki. Yhtenä epätoivoisena päivänä otin raamatun käteen ja avasin sen. Aukeamalla luki, "Kaikella on aikansa" Jatkoin lukemista ja ymmärsin, kaikella on aikansa ja näilläkin asioilla on aikansa, ja tämä pahaolo joskus loppuu.
Oman mummuni kanssa luimme raamattua, tai minä luin ja hän kuunteli. Se oli meidän yhteinen juttu. Vaari kuunteli kanssa, mutta ei ollut niin ahkera keskustelemaan. Tosin vaarilla oli tuttu Jehovantodistaja mies, joka kävi kuukausittain juttelemassa vuosi kaudet. Jopa Vaarin hautajaisiin hän tuli.
Tämähän nyt kuulostaa kliseiseltä, moni ajattelee. Mutta tämä on totuus. Monta vuotta luin raamattua paljon. Olen lukenut raamatun kannesta kanteen. :)
Monet tulevat uskoon vankilassa ja heikoilla hetkillään. Jotkut syntyvät perheisiin, joissa uskonto on joka arkipäivässä läsnä. Käydään kirkossa ja seuroissa sekä luetaan yhdessä raamattua.
Jumala, rukous, usko, toivo, armo, pyhähenki. Ne ovat minulle tärkeitä, heikoilla hetkillä, raamatun edelleen otan esiin ja luen raamatusta itselleni tärkeitä asioita. Lukisin enemmänkin, mutta aika ei riitä. Uskoani en osaa selittää, jokaisella meillä on oma tapamme uskoa.
Olen halunnut opettaa lapsilleni, että aina voi turvautua Jumalaan. Lapset ovat käyneet seurakunnan kerhon ja saaneet sieltä paljon.
Oman lapsen kuolema, kyllä horjutti uskoani. Ensimmäisinä kuukausina en pystynyt avaamaan raamattua. Sillä hetkellä, kun epäiltiin vauvan kuolleen vatsaan, laitoin kädet ristiin ja pyysin, että "Rakas Jumala, Älä anna tämän vauvan olla kuollut"? Vauva oli kuollut, olin 36 viikolla raskaana.
Siitä alkoi kriisi ja ahdistus. Ennen vauvan siunaustilaisuutta, meitä minua ja miestäni pyydettiin vielä katsomaan vauvaa. Arkku avattiin ja pieni poika siellä nukkui. Silloin ymmärsin, että tuossa on vauva fyysisesti, mutta hän, joka vatsassani potki ja pyöri, hän oli jo mennyt. Sain rauhan, en itkenyt siunaustilaisuudessa kyyneltäkään. Siunaustilaisuuden jälkeen, otin arkun syliini autoon ja veimme sen kappeliin. Uskoni horjui kriisin keskellä, mutta myös vahvistui.
Nyt sitten asiaan, jossa joudun usein ajatuksiani puolustamaan. Olen aina heikompi ja huonompi osapuoli, kun puhun kirkosta ja siellä naimisiin menevistä henkilöistä. Minä, en sano. että joku on asiassa väärässä, vaan sanon, että en ajattele samallalailla.
Oma ajatukseni on se, minkä olen raamatusta lukenut ja oppinut. Olen jokatapauksessa sitä mieltä, että ihmisen arvo ei ole sukupuoleen tai seksualisuuteen sidottua tai niistä riippuvaa. Uskon rakkauteen ja siihen,että ihmisen löydettyä oman rakkautensa ja elämänkumppaninsa, minulle on aivan sama ovatko he erisukupuolta vai samaa, pääasia, että rakkautta on ja ihmiset löytävät elämäänsä kumppanin.
On toisaalta kurjaa, että minut laitetaan vastakkain niiden kanssa, jotka ajattelevat, että kirkossa pitää kaikkien saada mennä naimisiin. Yksi asia, vain yksi asia tekee minusta joustamattoman ja muka tuomitsevan ajatellessani asioista toisin. En mielipidettäni pyörrä, ainakaan vielä.
Minä olen sitämieltä, että tasa-arvo, vanhempien oikeudet, laillinen avioliitto, adoptio ja vanhempien periminen kuuluu jokaiselle, eikä näitä voi mitenkään sivuuttaa.
Edellisissä seurakuntavaaleissa sain mukavasti ääniä ja olen varalla lapsi ja nuorisotyön johtokuntaan. Olen kokouksiin päässyt ja kokenut työn mieleiseksi sekä tärkeäksi seurakunnassa lasten ja nuorten hyväksi. Edellen toivon, että vaalien myötä saisin paikan vaikuttaa seurakunnassa.
Olen ehdolla Seurakuntademareiden listalla. Sosialidemokraattien vaaliohjelmassa kerrotaan, että toimimme sen kirkon puolesta, jossa:
Ketään ei jätetä yksin
Kaikista pidetään huolta
Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia
Koen myös tärkeäksi, että toimitaan paikallisesti, kannetaan kansainvälistä vastuuta ja toimitaan vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa.
Kirkon Diakoniatyö tekee erittäin arvokasta työtä, auttaa ja kohtaa ihmisiä, joita muu apu ei aina tavoita.
Kuntien ja seurakuntien yhteinen työ koulujen, päiväkotien ja kerhojen kanssa, on taattava ja turvattava sekä sitä on aina mahdollisuus myös kehittää.
Tässä minun vaalipuheeni. Jos koet, että minulle voi antaa seurakunnassa vastuuta, minua voit äänestää 18.11.2018
Kommentit
Lähetä kommentti