Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2012, jonka nimi on Hullunkurinenperhe.
Kirjoitin sinne surua ja tuskaa, kun meidän vauva kuoli kohtuun 36 viikolla. Syntyi 16.12.2011 oli 49 cm ja 2200g. Kuolinsyy oli vatsakalvontulehdus 😭. Vauvalle oli tullut paksuun suoleen tukos. Hän lopetti juomisen ja pissaamisen. Kun vauva ultrattiin, kohdussa ei ollut yhtään vettä, sitähän minä en tiennyt. Vauva oli kuollut 14.11. ruumiinavauspöytäkirjan mukaan. Lääkäri minulla oli aamulla 15.11.
Nyt kun on vuosipäivä, viikko ennen joulua ahdistus tulee rintaan ja puristaa, niin että sattuu. Se menee ohi ja helpottaa taas. Äiti ostaa joka vuosi violetin neilikan, niin tänäkin vuonna.
Tänne olen kirjoittanut lähes pelkästään politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita. Nyt kuitenkin ajattelin, että kopion tänne tuon ensimmäisen blogini, jonka nimi on vauvan kuolema. Täälläkin voi olla ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja haluan kertoa oman tarinani. Saatan jopa laittaa lisää näitä kirjoituksia tuolta toisesta blogista. Siellä on käyty yli 6000 kertaa, joten toivottavasti joku on saanut lohdutusta siitä, että elämä jatkuu kuitenkin.
Maaliskuu 2012
Kuolema on asia, jonka joutuu elämässään kohtaamaan monta kertaa, johon on vaikea varautua.
Oman lapsen kuolema on kamalinta, mitä ikinä voi tapahtua ihmiselle.
Näin monet ovat minullekkin sanoneet. Se on asia mihin ei voi varautua.
Miten sen voi kohdata? Miten siitä selviää?
Nyt, kun minulla on omakohtaisia kokemuksia siitä voin kertoa, että se
on kamalaa ihan hirveää, mutta siitä ainakin minä ja meidän perhe ollaan
päästy eteen päin.
Kun menin neuvolaan ihan tavalliselle neuvolalääkäri käynnille
raskausviikolla 36, en tiennyt ettei kaikki ole hyvin. Niin vai oliko
minulla jokin aavistus tai tunne siitä?? Vessassa pissatestiä
tehdessäni, mietin ihan oikeasti mietin, että tässä sitä taas ollaan ja
oletetaan, että kaikki on hyvin..
Jätin sen kuitenkin omaan arvoonsa ja odottelin aikaani. Ensin terveydenhoitaja ja sitten lääkäri.
Lääkäri koitti ensin vaavia ja mietti, että miten päin hän on ja sanoi,
että " viimeksikin mietittiin sitä, kun vatsa on kaikilla eri mallinen
ja minulla on ollut koko ajan ihan omanlainen". Hän alkoi kuuntelemaan,
kieritti ja pyöritti sitä kuuntelulaitetta vatsalla ja sanoi, että miten
sieltä ei nyt kuulu mitään? Ei yhtään mitään, ei edes istukka ääniä...
Siinä vaiheessa aloin itkeä, ja sanoin että se on varmaan
kuollut..Lääkäri siihen, että pyydetään tuo kokenut terveydenhoitaja
tänne. Lääkäri lähti huoneesta ja laitoin kädet ristiin ja
sanoin.."Rakas Jumala älä anna sen olla kuollut". No terveydenhoitaja
kuunteli ja kuunteli..mitään ei kuulunut...Totesi,että nyt on todella
paha tilanne ja on lähdettävä heti äitipolille. Siinä vaiheessa olin jo
itse ihan varma että hän on kuollut.
Apua minulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelle töihin, että nyt tilanne tämä lähde tulemaan kotiin.
Kuolema, siinä se oli nyt ihan niin lähellä, kun ikinä voi olla.
Äitipolilla lääkäriin pääsin heti. Hän ultrasi ja totesi" Olen todella
pahoillani, mutta tämä vauva on kuollut", hän on täällä poikittain. Hän
yritti kääntää vaavia, mutta se ei onnistunut.
Sitten kerrottiin mitä tapahtuu. Huomenna aamulla tulet tänne ja
katsotaan tilanne. Lähdetään ensisijaisesti synnyttämään. Kysyin
häneltä, että "lähdenkö siis nyt kotiin tämän kuolleen vauvani kanssa"?
Kyllä lähdet..No sitten lähdin...
Kohtasin mieheni kotipihassa, siinä ei sanoja tarvittu. Itkettiin ja
itkettiin ja itkettiin. tkettiin äitini kanssa itkettiin meidän
7-vuotiaan pojan kanssa.
Huomenna synnytetään tämä kuollut poika...mitä nyt? Mietimme..Lähdimme
soittamaan lähimmille ystäville ja sukulaisille ja kerroimme
tilanteen. Eli periaatteessa aloitimme surutyön tekemisen ihan heti.
Tietenkin mietimme minä varsinkin, että mitä olen tehnyt väärin? Olenko itse aiheuttanut tämän?
Tosin sairaalassa lääkäri sanoi minulle, että älä vaan mieti, että tämä
on sinun vikasi, ei voi olla. Et ollenkaan ala syyllistämään itseäsi.
Tietenkin mietin, että miksi itse en huomannut, ettei vauva elä. Hän oli
liikkunut tiistaina eli edellisenä päivänä, minun mielestäni...vai
oliko sittenkään?
Päätin, etten syyllistä itseäni, päätin etten katkeroidu, päätin, etten
vihaa muiden vauvoja. Mietin nämä asiat ihan heti mielessäni.
Sen illan parhaita hetkiä, jos näin nyt voi sanoa, oli puhelu
lähisukulaiselle,, joka on käynyt tämän läpi kaksi kertaa, siis
synnyttänyt kuolleen vauvan. Se puhelu auttoi valtavasti, kun tiesi
vähän mitä on tulossa. Halutaanko nähdä vauva? Otetaanko hänet syliin?
Millaisia kipulääkkeitä? Mitä sitten, kun vauva ei lähdekkään meidän
kanssa kotiin? Kauanko on todella paha olo? Ja ihan kaikkea muuta.
Pahinta oli tietenkin se itse synnytys tai sen alkamisen odottelu. 11
tuntia me mieheni kanssa sairaalassa odotettiin. Koska meillä on
omituinen ja hullu huumori, paljon rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden
tunne, se yhdessä oleminen oli oikeastaan hyvää surutyöntekemistä.
Olimme kaksin, puhuimme ja itkimme välillä naurettinkin.
Kun sitten vauva syntyi ja katsoin häntä, tunsin ihan kamalaa surua. Se
suru tuli, kun salama kirkkaalta taivaalta. Tuossa hän nyt on meidän
vauva kyllä, hän on kuollut. Katsoimme ja hänet vietiin pois. Myöhemmin
hänet tuotiin meidän luokse, otimme hetkeksi hänet syliin ja annettin
pois.
Nukuimme sairaalassa yön ja iltapäivällä kotiuduttiin kaksin. Onneksi
kotona oli 2 iloista nassua odottamassa meitä, joka tietenkin oli ihana
asia.
Monta kertaa mietin, miten kamalaa on niillä vanhemmilla, jotka menevät
tyhjään kotiin kaksin? Miten ne pärjäävät, jotka ovat hetken nähneet
elossa vauvansa ja hän on sitten kuollut? Miten kestää ihminen joka on
joutunut kestämään saman asian kahdesti? Miten ne jaksavat jotka
menettävät, vaikka taaperoikäisen lapsen?
Kyllä niitä löytyy pahempiakin kotaloita, kun tämä meidän. Oli vaan
pakko ajatella hyviäkin asioita. Hyviä asioita surun keskellä. Lapset
tietenkin ovat pitäneet arjessa kiinni. Toinen tarvitsee hoitoa koko
ajan 1.4-vuotta Pimpula ja Keijo menee kouluun joka päivä. On pakko
syödä, käydä suihkussa, tehdä ruokaa, miehen mentävä töihin, siivota,
pestä pyykkiä, ihan tavalliset asiat on ollut pakko hoitaa.
Ja puhuminen ihmisten kanssa on auttanut, olen itse puhunut, ollut
avoin. En ole tarvinnut ammatti-apua vaikka sitäkin olisi ollut
tarjolla.
Myös se, kun ensimmäisenä yönä la-su yönä herätin mieheni ja itkin, että
olen jättänyt lapseni sairaalaan, kamalaa hän on siellä ihan yksin.
Sitten seuraavana yönä herätin mieheni taas ja ymmärsin, että eihän se
ollut se vaavi joka oli sisälläni, ne olivat vaan kuoret minä näin ja
henki/sielu, oli jo hänestä lähtenyt. Oli suuri askel eteenpäin.
Siunaustilaisuus viikonpäästä oli taas yksi askel. Silloin meiltä
kysyttiin, että haluammeko nähdä vauvan vielä arkussa. Olimme
päättäneet, että emme katso, koska ei ollut mikään kaunis näky
sairaalassa juuri syntynyt kuollut vauva. He houkuttelivat meidät
katsomaan, koska hänet oli laitettu todella kauniisti. Itkuni loppui
siihen, hän oli niin nätisti laitettu, suloinen meidän pieni poika,
kolmas lapsemme. Itse sain rauhan, en itkenyt yhtään siinä
tilaisuudessa.
Itse veimme hänet autolla kappelille, jossa hänet tuhkattiin. Hänen
arkkunsa oli takapenkillä sylissäni. Ei tuntunut yhtään pahalta vaan
omalta.
Laitoin valokuvan hänestä ja sisaruksistaan kehyksiin. Kaikista kuva jossa nukkuvat.
Kaikella on aikansa. Aikansa on myös surutyöllä. Sitä koko ajan tekee.
Ikäväkin on, mutta se haalenee päivä päivältä ja viikko viikolta ja
kuukausi kuukaudelta. Varmaa on, ettei hän koskaan unohdu. Meillä on
kolme lasta joista yksi on taivaassa.
Kommentit
Lähetä kommentti