Vauvan kuolema 16.12.2011

Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2012, jonka nimi on Hullunkurinenperhe. 

Kirjoitin sinne surua ja tuskaa, kun meidän vauva kuoli kohtuun 36 viikolla. Syntyi 16.12.2011 oli 49 cm ja 2200g. Kuolinsyy oli vatsakalvontulehdus 😭. Vauvalle oli tullut paksuun suoleen tukos. Hän lopetti juomisen ja pissaamisen. Kun vauva ultrattiin, kohdussa ei ollut yhtään vettä, sitähän minä en tiennyt. Vauva oli kuollut 14.11. ruumiinavauspöytäkirjan mukaan. Lääkäri minulla oli aamulla 15.11.

Nyt kun on vuosipäivä, viikko ennen joulua ahdistus tulee rintaan ja puristaa, niin että sattuu. Se menee ohi ja helpottaa taas. Äiti ostaa joka vuosi violetin neilikan, niin tänäkin vuonna. 

Tänne olen kirjoittanut lähes pelkästään politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita. Nyt kuitenkin ajattelin, että kopion tänne tuon ensimmäisen blogini, jonka nimi on vauvan kuolema. Täälläkin voi olla ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja haluan kertoa oman tarinani. Saatan jopa laittaa lisää näitä kirjoituksia tuolta toisesta blogista. Siellä on käyty yli 6000 kertaa, joten toivottavasti joku on saanut lohdutusta siitä, että elämä jatkuu kuitenkin.

Maaliskuu 2012

Kuolema on asia, jonka joutuu elämässään kohtaamaan monta kertaa, johon on vaikea varautua.
Oman lapsen kuolema on kamalinta,  mitä ikinä voi tapahtua ihmiselle. Näin monet ovat minullekkin sanoneet. Se on asia mihin ei voi varautua. Miten sen voi kohdata? Miten siitä selviää?
Nyt, kun minulla on omakohtaisia kokemuksia siitä voin kertoa, että se on kamalaa ihan hirveää, mutta siitä ainakin minä ja meidän perhe ollaan päästy eteen päin.

Kun menin neuvolaan ihan tavalliselle neuvolalääkäri käynnille raskausviikolla 36, en tiennyt ettei kaikki ole hyvin. Niin vai oliko minulla jokin aavistus tai tunne siitä?? Vessassa pissatestiä tehdessäni, mietin ihan oikeasti mietin, että tässä sitä taas ollaan ja oletetaan, että kaikki on hyvin..
Jätin sen kuitenkin omaan arvoonsa ja odottelin aikaani. Ensin terveydenhoitaja ja sitten lääkäri.

Lääkäri koitti ensin vaavia ja mietti, että miten päin hän on ja sanoi, että " viimeksikin mietittiin sitä, kun vatsa on kaikilla eri mallinen ja minulla on ollut koko ajan ihan omanlainen". Hän alkoi kuuntelemaan, kieritti ja pyöritti sitä kuuntelulaitetta vatsalla ja sanoi, että miten sieltä ei nyt kuulu mitään? Ei yhtään mitään, ei edes istukka ääniä...
Siinä vaiheessa aloin itkeä, ja sanoin että se on varmaan kuollut..Lääkäri siihen, että pyydetään tuo kokenut terveydenhoitaja tänne. Lääkäri lähti huoneesta ja laitoin kädet ristiin ja sanoin.."Rakas Jumala älä anna sen olla kuollut". No terveydenhoitaja kuunteli ja kuunteli..mitään ei kuulunut...Totesi,että nyt on todella paha tilanne ja on lähdettävä heti äitipolille. Siinä vaiheessa olin jo itse ihan varma että hän on kuollut.
Apua minulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelle töihin, että nyt tilanne tämä lähde tulemaan kotiin.
Kuolema, siinä se oli nyt ihan niin lähellä, kun ikinä voi olla.
Äitipolilla lääkäriin pääsin heti. Hän ultrasi ja totesi" Olen todella pahoillani, mutta tämä vauva on kuollut", hän on täällä poikittain. Hän yritti kääntää vaavia, mutta se ei onnistunut.
Sitten kerrottiin mitä tapahtuu. Huomenna aamulla tulet tänne ja katsotaan tilanne. Lähdetään ensisijaisesti synnyttämään. Kysyin häneltä, että "lähdenkö siis nyt kotiin tämän kuolleen vauvani kanssa"?
Kyllä lähdet..No sitten lähdin...
Kohtasin mieheni kotipihassa, siinä ei sanoja tarvittu. Itkettiin ja itkettiin ja itkettiin. tkettiin äitini kanssa itkettiin meidän 7-vuotiaan pojan kanssa.
Huomenna synnytetään tämä kuollut poika...mitä nyt? Mietimme..Lähdimme soittamaan lähimmille ystäville ja sukulaisille ja kerroimme tilanteen. Eli periaatteessa aloitimme surutyön tekemisen ihan heti.
Tietenkin mietimme minä varsinkin, että mitä olen tehnyt väärin? Olenko itse aiheuttanut tämän?
Tosin sairaalassa lääkäri sanoi minulle, että älä vaan mieti, että tämä on sinun vikasi, ei voi olla. Et ollenkaan ala syyllistämään itseäsi. Tietenkin mietin, että miksi itse en huomannut, ettei vauva elä. Hän oli liikkunut tiistaina eli edellisenä päivänä, minun mielestäni...vai oliko sittenkään?
Päätin, etten syyllistä itseäni, päätin etten katkeroidu, päätin, etten vihaa muiden vauvoja. Mietin nämä asiat ihan heti mielessäni.
Sen illan parhaita hetkiä, jos näin nyt voi sanoa, oli puhelu lähisukulaiselle,, joka on käynyt tämän läpi kaksi kertaa, siis synnyttänyt kuolleen vauvan. Se puhelu auttoi valtavasti, kun tiesi vähän mitä on tulossa. Halutaanko nähdä vauva? Otetaanko hänet syliin? Millaisia kipulääkkeitä? Mitä sitten, kun vauva ei lähdekkään meidän kanssa kotiin? Kauanko on todella paha olo? Ja ihan kaikkea muuta.

Pahinta oli tietenkin se itse synnytys tai sen alkamisen odottelu. 11 tuntia me mieheni kanssa sairaalassa odotettiin. Koska meillä on omituinen ja hullu huumori, paljon rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, se yhdessä oleminen oli oikeastaan hyvää surutyöntekemistä. Olimme kaksin, puhuimme ja itkimme välillä naurettinkin.
Kun sitten vauva syntyi ja katsoin häntä, tunsin ihan kamalaa surua. Se suru tuli, kun salama kirkkaalta taivaalta. Tuossa hän nyt on meidän vauva kyllä, hän on kuollut. Katsoimme ja hänet vietiin pois. Myöhemmin hänet tuotiin meidän luokse, otimme hetkeksi hänet syliin ja annettin pois.
Nukuimme sairaalassa yön ja iltapäivällä kotiuduttiin kaksin. Onneksi kotona oli 2 iloista nassua odottamassa meitä, joka tietenkin oli ihana asia.
Monta kertaa mietin, miten kamalaa on niillä vanhemmilla, jotka menevät tyhjään kotiin kaksin? Miten ne pärjäävät, jotka ovat hetken nähneet elossa vauvansa ja hän on sitten kuollut? Miten kestää ihminen joka on joutunut kestämään saman asian kahdesti? Miten ne jaksavat jotka menettävät, vaikka taaperoikäisen lapsen?
Kyllä niitä löytyy pahempiakin kotaloita, kun tämä meidän. Oli vaan pakko ajatella hyviäkin asioita. Hyviä asioita surun keskellä. Lapset tietenkin ovat pitäneet arjessa kiinni. Toinen tarvitsee hoitoa koko ajan 1.4-vuotta Pimpula ja Keijo menee kouluun joka päivä. On pakko syödä, käydä suihkussa, tehdä ruokaa, miehen mentävä töihin, siivota, pestä pyykkiä, ihan tavalliset asiat on ollut pakko hoitaa.
Ja puhuminen ihmisten kanssa on auttanut, olen itse puhunut, ollut avoin. En ole tarvinnut ammatti-apua vaikka sitäkin olisi ollut tarjolla.
Myös se, kun ensimmäisenä yönä la-su yönä herätin mieheni ja itkin, että olen jättänyt lapseni sairaalaan, kamalaa hän on siellä ihan yksin. Sitten seuraavana yönä herätin mieheni taas ja ymmärsin, että eihän se ollut se vaavi joka oli sisälläni, ne olivat vaan kuoret minä näin ja henki/sielu, oli jo hänestä lähtenyt. Oli suuri askel eteenpäin.

Siunaustilaisuus viikonpäästä oli taas yksi askel.  Silloin meiltä kysyttiin, että haluammeko nähdä vauvan vielä arkussa. Olimme päättäneet, että emme katso, koska ei ollut mikään kaunis näky sairaalassa juuri syntynyt kuollut vauva. He houkuttelivat meidät katsomaan, koska hänet oli laitettu todella kauniisti. Itkuni loppui siihen, hän oli niin nätisti laitettu, suloinen meidän pieni poika, kolmas lapsemme. Itse sain rauhan, en itkenyt yhtään siinä tilaisuudessa.
Itse veimme hänet autolla kappelille, jossa hänet tuhkattiin. Hänen arkkunsa oli takapenkillä sylissäni. Ei tuntunut yhtään pahalta vaan omalta.
Laitoin valokuvan hänestä ja sisaruksistaan kehyksiin. Kaikista kuva jossa nukkuvat.

Kaikella on aikansa. Aikansa on myös surutyöllä. Sitä koko ajan tekee. Ikäväkin on, mutta se haalenee päivä päivältä ja viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Varmaa on, ettei hän koskaan unohdu. Meillä on kolme lasta joista yksi on taivaassa.